Jag blev mycket besviken, förfärad, ja arg, då jag hörde först om förslaget och sedan om beslutet att lägga ner min gamla skola. Jag vet att det har funnits barnfamiljer som valt att bosätta sig här i Thorsby eller Kyrkoby just för att det fanns en skola.

I dag har min besvikelse något – men bara något – lättats av att jag vet att det gama skolhuset har funnit en ny användning i Pernåbornas tjänst. Jag är glad över Agricolahuset, över museet som ju nog hör hemma här i hans födelseby, men också över att huset förhoppningsvis kan fungera som ett ”byahus” för invånarna och deras föreningar av olika slag.

Suuttumukseni vanhan kouluni sulkemisesta on ihan pikkasen lieventynyt, nyt kun tiedän, että koulutalo säilyy pernajalaisten käytössä. Ja kuuluuhan Agricolamuseo nimenomaan tänne, hänen synnyinsijoilleen. Syntymäkotihan sijaitsi vain parin-kolmen sadan metrin päässä täältä.

Aion puhua kahdella kielellä, mutta en puhu samaa molemmilla. Toivon mukaan tämä sopii.

Först några minnen från skolhuset, Thorsby folkskola som den hette då. Mina år i skolan inföll 1959-1963, då jag fortsatte i Lovisa svenska samlyceum – som den skolan hette då.

Jag gick först tre år i ”småskolan”för klasserna 1-3, för lärarinnan Ruth Ekholm, som var som en mor för oss 7-9-åringar. Eller kanske rentav mormor, för jämfört med senare lärare var hon ju lite äldre. Hon var krigsänka och barnlös – utom att hon ju hade oss.

Hon bodde först här i skolhusets övre våning, men köpte sedan att gammalt hus som hon renoverade, och då blev vi nästan grannar, här en bit ner mot stranden. Vi bodde då på kaplansgården Nallas – men trots det har jag förresten aldrig kallats Nalle…

Vi var fýra på min klass: läraren Gunnar Backlunds yngsta dotter Ulla, som bodde här i huset, Vivan Eriksson från Garpgård och Vance Salon.

Av dem bor både Ulla och Vance i Sverige sedan många år, bägge har bytt tillnamn – Vance tillbaka till släktens ursprungliga, Salonen. Han var släkt med kompositören Sulo Salonen, som bodde i ett litet hus här i byn.

Sedan blev det ett år i storskolan, för Gunnar Backlund. Han var lite strängare, men humoristisk och vänlig i sin bestämdhet. Vi umgicks med hela familjerna, lärarens och kaplanens, särskilt ute på sjön.

Gunnars hustru Lisa var skolköksa, och använde en kärra för att föra maten från huset på gården till skolhuset. Vi åt förstås i klasserna.

På hösten skulle eleverna ta med sig lingon och/eller äpplen för att bidra till kosten, och dessutom skulle vi ha egen mjölk med oss varje dag.

Trots allt detta, trots bara fyra på klassen, i sammansatta klasser, blev det folk av oss. Eller kanske just därför. Nå, nog om skolan, salig i åminnelse.

Nyt koittaa uusi aika tälle talolle. Onneksi edelleen tämän kylän ja lähikylien käytössä. On surullista miten näistä kylistä on tullut Pernajan, anteeksi nykyisin Loviisan, syrjäkyliä. Aikoinaan – Agricolan aikaan ja vuosisatoja sen jälkeen – meri, eli Pernajan lahti, oli yhdistävä tekijä, tänne tultiin paitsi hevoskyydillä myös veneillä, eikä ainoastaan kirkkoon.

Minun lapsuudessani 1950-luvulla, ja vielä nuoruudessani 1960-luvulla, Pernajan kirkonkylässä oli kolme ruokakauppaa sekä postikonttori, ja Thorsbyn puolella vielä pankkikonttori ja peräti pieni paperikauppa. Ja busseja kulki molempiin suuntiin, Loviisaan/Kotkaan ja Porvooseen/Helsinkiin monta päivässä, aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Nyt ei tästä kaikesta ole paljon mitään jäljellä, ei edes juurikaan bussivuoroja. Ensin rakennettiin uusi valtatie, sitten moottoritie, jolloin Pernajan vanha keskusta jäi kahdessa vaiheessa pahasti syrjään.

Mutta tämä vanha kouluni saa sentään uuden tehtävän kyläkeskuksena.

Ja kirkko pysyy, vaikkakin tällä hetkellä palovaurioisena. Se on ainutlaatuinen, Suomen vanhimpia harmaakivikirkkoja. Lukioaikana toimin kesäisin oppaana isäni kirkossa, ja luulin tienneeni kaiken siitä. Sakasti 1290-luvulta, ja muu kirkko 1300-luvulta. Sittemmin kirkko on ”nuorennettu” noin sadalla vuodella. Harmi, mutta edelleen pitää paikkansa että onhan se vanhempi kuin Rooman Pietarin kirkko!

Minun opasaikanani kirkosta ei käytetty nimeä Pyhä Mikaelin kirkko, mutta voin kuvitella, että jotkut tämän päivän turistit saattavat luulla, että kirkko on saanut nimensä Mikael Agricolasta. No, ei todellakaan. Paljon luultavampaahan on päinvastoin että Mikael-poika sai etunimensä kirkon katolilaisen ajan pyhimyksen, Mikaelin, mukaan. Kirkko oli ensin, Agricola eli vasta seuraavalla vuosisadalla.

Pernå sockens, sedermera kommuns, historia vimlar av stormän – säkert tack vare de många adelssläkterna på de många herrgårdarna. Det var ju de som fick utbildning och blev höga tjänstemän eller militärer. Och de var alltid män. De finns nu i sina gravar i eller invid Pernå kyrka.

På 1600-talet hade vi t.ex. bröderna Creutz. Ernst Johan d.ä. var bl.a. landshövding och president för Åbo hovrätt. Amiralgeneralen Lorenz d.ä. dog i det olycksaliga slaget vid Öland. Hans son Johan var likt sin farbror både landshövding och hovrättspresident, men också lantmarskalk, d.v.s. talman för adelsståndet vid ståndslantdagen i Stockholm.

På 1700-taet var Pernåbördiga Gustaf Philip Creutz både poet och kanslipresident, motsvarigheten till statsminister, i konungariket Sverige, så hemma från den östra rikshalvan han var. Hans grav finns i Stockholm.

I Pernå kyrka begravdes däremot generalen Carl Gustaf Armfelt från Liljendal, karolinaren som ledde Sveriges trupper på deras äventyr i de norska fjällen. Liksom riksrådet Robert Wilhelm de Geer från Tervik, landshövding och lantmarskalk även han, och med i Anjalaförbundet.

Allt sedan 1877, nästan oavbrutet, har Pernå haft sina först lantdagsmän, sedan riksdagsmän: Först Viktor Magnus von Born och hans son Ernst von Born, vars syster Hanna förresten var Olof Palmes farmor, sedan Henrik  ”Hagaböle-Heikki” Westerlund, Ola Rosendahl och nu Otto Andersson.

Av dem var Ernst von Born minister och partiledare – på den tiden då SFP:s ordförande stod upp mot de mörka krafterna på yttre högerkanten.

Och ändå får alla de här kända Pernåborna ursäkta, men störst var och förblir nog Mikael Agricola. Och han var ingen herrgårdspojke, utan son till en fiskare eller jordbrukare – ja sannolikt var fadern Olof både och.

Mikael Olofssonin/Olavinpojan tarkka syntymävuosi on epäselvä. Esim. Wikipedia mainitsee eri kieliversioissaan sekä 1507 että 1510, ja täällä lähellä, Sigfridsin tilalla olevasta muistokivestä se puuttuu kokonaan.

Nuori Mikael oli lahjakas, ja Pernajan kirkkoherran aloitteesta hänet lähetettiin kouluun Viipuriin asti. Pernaja kuului Viipurin lääniin, vaihtoehtona olisi ollut Turun lääni – muita ei ollutkaan. Ja Turun Katedralskolaniin hän tutustui vasta paljon myöhemmin, rehtorina.

Helsingin edustalla on muuten meressä kivi, johon on merkitty Turun ja Viipurin läänien silloinen raja. Helsinkihän perustettiin vuonna 1512, kun Mikael oli ihan pieni lapsi.

Agricola-nimen hän oli omaksunut Viipurissa, isän ammatin perusteella. Kyseessähän ei ole Cokiksen ja Pepsin agraari esiaste, vaan talonpoika latinaksi. Hän opiskeli Saksan Wittenbergissä, mm. Martti Lutherin oppilaana, ja sai näköjään häneltä vaikutteita elämäänsä. Vuonna 1554 hänet nimitettiin Suomen ensimmäiseksi protestanttiseksi piispaksi.

Historian kuriositeetteihin kuuluu, että ensimmäinen suomenkielinen jumalanpalvelus, tarkemmin sanottuna saarna, kun liturgia oli edelleen latinaksi, pidettiin kuitenkin pääkaupungissa Tukholmassa, silloisessa suomalaisessa kirkossa. Syy oli tietysti se, että Agricolan ruotsalainen uskonpuhdistuskaveri Olaus Petri, ehti puhdistuksessan ensin, v. 1527.

Turun piispana ei Agricola ehtinyt toimia kuin kolmisen vuotta, koska hän kuoli jo vuonna 1557, siis alle viisikymppisenä. Hän osallistui rauhanneuvotteluihin Moskovassa, itse Iivana Julman kanssa – tai ainakin tämän edustajien. Novgorodin rauha solmittiin huhtikuun toisena päivänä. Vain viikkoa myöhemmin Agricola kuoli kotimatkallaan Karjalan kannaksella, ja haudattiin koulukaupunkiinsa Viipuriin.

Tarkkaa hautapaikkaa ei tiedetä, mutta Viipuriin pystytetyn, sittemmin tuhoutuneen patsaan kopio on Pernajan kirkon vieressä. Muistan lapsuudestani juhlallisuudet kun se paljastettiin vuonna 1959.

Agricolan kuolinpäivää huhtikuun yhdeksättä vietetään paitsi Mikael Agricolan päivänä myös Suomen kielen päivänä – ei siis Suomen uskonpuhdistuksen. Vaikka Agricolan suuret elämäntehtävät, uskonpuhdistajan ja suomen kirjakielen isän, liittyvät läheisesti toisiinsa, ehkä näin on parempi, koska kieli on vielä yhteisempi asia kuin kristillinen protestanttisuus konsanaan.

Oppineet muuten kiistelevät siitä oliko Agricolan ensimmäinen kieli ruotsi vai suomi. Yksi teoria on, että äiti oli suomenkielinen, ja koti kaksikielinen. Jos näin oli, Mikaelin äidin kieli oli siis suomi.

Jag vill avsluta genom att citera Mikael Agricolas översättning av den s.k. Lilla bibeln, Johannes 3:16, i hans Se Uusi Testamentti från 1848.

På svenska lyder bibelordet ju, i den språkdräkt jag växte upp med på prästgårdarna i Pernå:  

”Ty så älskade Gud världen att han utgav sin enfödde Son, på det att var och en som tror på honom skall icke förgås, utan hava ett evigt liv”.

Agricolan käännös vuodelta 1548 oli hyvin sanatarkka, liiankin tarkka sana sanalta ruotsista ja saksasta, prepositiot mukaan lukien:

Sille Nein on Jumala Mailma racastanut
ette he’ andoi hene’ ainoan Poicans
Sempälle ette Jocaine’ quin wsko hene’ päle’s ei pide huckuma’
mutta ijancaikise’ Eleme’ szama’

Onneksi suomen kieli on kehittynyt vajaassa viidessäsadassa vuodessa. Ja historian ivaa on, että suomen kieli sai tunnustusta virallisena kielenä vasta yli kolmesataa vuotta Mikael Agricolan kuoleman jälkeen.

(Festtal då min forna folkskola i Thorsby, Pernå, invigdes som Agricolahuset 21.10.23)