Rakkaan pojanpojan täysin odottamaton kuolema helmikuussa muutti minun ja koko perheen elämän. Hän nukkui pois unissaan, vain neljä päivää 21-vuotissyntymäpäivän jälkeen.

Hän oli meille isovanhemmille kuin oma kuopus, ensimmäinen lapsenlapsi joka oli pienenä usein meillä hoidossa, ja käytännössä asui meillä isänsä kanssa viimeiset vuodet. Hän oli myös ainainen matkakumppanimme, kymmenillä matkoilla Euroopassa ja pari kertaa Amerikassakin.

Suru ja kaipuu on suunnaton. Sekä isä että me isovanhemmat käymme kriisipalveluissa, ja tämä tulee varmasti jatkumaan pitkään. Eihän pidä joutua saattamaan lastaan hautaan, saati lapsenlastaan.

Kiinnostukseni maailman, oman maan ja jopa oman kaupungin asioista jäi yhtäkkiä taka-alalle. Piti keskittyä paitsi omaan suruun myös omaan perheeseen. Putinin Venäjän julma hyökkäys Ukrainaan, vain muutama päivä pojanpojan kuoleman jälkeen, ylitti kuitenkin tietysti minunkin huomiokynnykseni. Mutta silloinkin niin että ajattelin, että onneksi pojanpoika – valmiusjoukkokoulutuksen saaneena – ei joutuisi sotaan.

Jopa lehdet jäivät ensimmäiset pari viikkoa lukematta, kunnes pystyin niitä jälkikäteen selailemaan. Vanhalle toimittajalle tämä oli tietysti äärimmäistä. Radio- ja tv-uutisia seurasin, mutta epäsäännöllisesti.

Jo velvollisuudentunteesta hoidin kyllä alusta lähtien kaikki kunnalliset luottamustehtäväni, ja itse asiassa ne pitivät minut edes jollain tavalla pystyssä. Aluksi etäkokoukset olivat tässä suureksi avuksi. Jotkut muut kuin kunnalliset kokoukset jätin kyllä keväällä väliin.

Päätin varhaisessa vaiheessa jättää pari tehtävää (yhteisen kirkkovaltuuston ja UKK-seuran hallituksen) kun se on nyt syksyllä mahdollista. Mutta kunnalliset luottamustehtävät hoidan ainakin seuraaviin vaaleihin, enkä ole vielä päättänyt luopua silloinkaan.

Vanha homo politicus oli yhtäkkiä väistynyt, ja tilalle astui sureva isoisä, minun tapauksessani faffa. Näin asioiden ja arvojen järjestys muuttui.

Yritimme vaimon kanssa kesän aikana paeta todellisuutta jopa neljällä muutaman päivän matkalla – lähinnä sellaisiin paikkoihin joissa emme olleet pojanpojan kanssa käyneet. Mutta kyllä se suru oli koko ajan läsnä. Elämän on jatkuttava, sanotaan. Helppo sanoa.

(Julkaistu ensin kolumnina Helsingin Uutisissa 10.9.2022)