Kansalliskielilautakunnan edeltäjä, kaupungin kaksikielisyystoimikunta, perustettiin kymmenisen vuotta sitten. Sen tehtävänä oli valvoa ja vaalia kaupungin kaksikielisyyttä ja etenkin kaikkien palvelujen toimivuutta molemmilla kansalliskielillä. Ensimmäisellä kaudella sitä johti kollegani Marcus Rantala. Toisella kaudella minä astuin remmiin, ja jatkoin tehtävässä kolmannellakin kaudella.

Tällä kolmannella kaudella tapahtui sitten keskellä kautta suuri muutos. Soteuudistuksen myötä hyvinvointialueet saivat lakisääteiset kansalliskielilautakunnat, ja koska Helsinki on oma hyvinvointialueensa, kaksikielisyystoimikunta muuttui sellaiseksi.

Se merkitsi statuksen nostamista. Kansalliskielilautakunta on nyt tarkastuslautakunnan ohella ainoa lakisääteinen lautakunta, ja sen valitsi kaupunginvaltuusto, kun kaksikielisyystoimikunnan oli – muiden toimikuntien tavoin – kaupunginhallituksen nimittämä.

Kansalliskielilautakunnan ensisijainen tehtävä on sosiaali-, terveys- ja pelastustoimialue. Helsingissä käytettiin kuitenkin lain sallimaa mahdollisuutta antaa lautakunnalle muitakin tehtäviä, ja koska hyvinvointialueemme on – päinvastoin kuin muualla maassa – kaupunki, oli luontevaa antaa lautakunnalle tehtäväksi kaupungin muidenkin toimialueiden seuranta kaksikielisyyden kannalta.

Siinä mielessä käytännön toimikuva ei suuresti muuttunut, että olihan sotepe-ala suurimpana jo ennen lautakunnan perustamistakin ollut tärkein seurannan kohde. Sen sijaan muutos näkyy siinä, että lautakunnan lakisääteisen, valtuustolle annettavan vuosiraportin kylkeen on kytketty myös raportti koskien ns. kunta-Helsinkiä.

En aio tässä käydä läpi raportin – tai raporttien – sisältöjä, vaan keskittyä muutamaan yleisempään huomioon:

Ensinnäkin: Helsinki on kaksikielisen maamme kaksikielinen pääkaupunki, ja kaksikielisyydenkin osalta kaupungin pitää toimia esikuvana. Perustuslaki ja kielilaki velvoittavat, mutta sen lisäksi pääkaupungin asema velvoittaa.

Toiseksi: Helsingissä on maan kaikista kunnista selvästi suurin ruotsinkielinen väestö, noin 37.000 ihmistä. Sekin velvoittaa. Suhteellinen osuus väestöstä vastaa koko maan osuutta.

Kolmanneksi: Vaikka muun- tai ns. vieraskielisten määrä ja osuus jo reippaasti ylittää ruotsinkielisten määrän ja osuuden, ruotsin kieli on pysynyt kaupungin selvästi toiseksi suurimpana kielenä. Eiväthän muunkieliset puhu samaa kieltä, vaan yli sataa eri kieltä.

Neljänneksi: Jo kaksikielisyystoimikunnan aikaan minä sen puheenjohtajana ja koko toimikunta piti kunnia-asianamme toimia myös monikielisyyden edistäjänä. Kielet eivät koskaan sulje toisiaan pois. Itse asiassa kaupungin perinteinen kaksikielisyys avaa ovia muillekin kielille ja muille kulttuureille.

Viidenneksi haluan kahdeksan vuoden kokemuksen perusteella todistaa, että kaupungin hallinnosta ei löydy kielteistä suhtautumista kaksi- tai monikielisyyteen. Puutteet – ja niitähän löytyy – johtuvat muista tekijöistä kuin asenteista: suurimpina kielitaitoisen henkilökunnan puutteesta ja teknisten järjestelmien kuten Apotin ja Sarastian ilmeisistä puutteista – sekä inhimillisestä ”unohtamisesta”.

Tahtoa kyllä riittää, ja toivotan uudelle lautakunnalle arvostamamme valtuutettu Bogomoloffin johdolla tarmoa ja menestystä!

(Puhe kaupunginvaltuuston kokouksessa 10.9.2025)